Minna Mikkonen: Kivenkerääjät (Minerva, 2015)

Minulla oli muinoin blogi, jonka päädyin poistamaan. Jäi harmittamaan muutama juttu, joita en hoksannut tallentaa koneelleni ennen blogin poistoa. Kesällä löysin ulkoiselta kovalevyltä yhden, jonka luulin iäksi kadonneen. Teksti käsittelee Minna Mikkosen esikoisromaania Kivenkerääjät. Kyseessä on romaani, joka kuuluu kategoriaan “Näitä kirjoja en unohda koskaan”. En ole varma onko tämä teksti se viimeinen versio jonka julkaisin taannoin blogissa, todennäköisesti ei. Julkaisen jutun siinä muodossa, kuin sen löysin, vaikka houkutus muokata sitä hieman on suuri:

Kuusivuotiaan Veinin isosisko Meri on kadonnut. Sisko olisi syksyllä mennyt yhdeksännelle luokalle. Jotain on tapahtunut. Veini ei käsitä mitä, mutta hän haluaa tietää ja ennen kaikkea hän haluaa muistaa kaiken, jokaisen yksityiskohdan siskosta. Hän tekee tutkimuksiaan ja kirjaa tosiasiat sinikantiseen vihkoonsa.

Veinin elämänpiiri on pieni. Siihen kuuluvat oman perheen lisäksi naapuriperhe sekä muutama sukulainen. Arkinen toiminta-alue ei ole suuren suuri sekään: kotipiha, metsä ja Mutalammikko jonne ei saisi mennä sekä mummolan ympäristö. Veinin sisäinen maailma sen sijaan on valtaisa. Se on aarre, kokonainen maailmankuva.

”Jos haluaa aloittaa alusta ja kertoa asiat niin kuin ne olivat ennen, on tiedettävä, mitä oli aivan alussa, ennen mitään muuta. / Alkujen alussa oli Meri. Siis ennen kaikkia salaisuuksia, ajatuksia, paikkoja, ennen ihmisiä tai puheita. Meri peitti kaiken mikä oli…”

Veinin vanhemmat katoavat hekin. Isä sulkeutuu varastoon. Masennukseen ja hermoromahduksiin taipuvainen äiti vajoaa yhä uudestaan syvälle peittokasan alle. Naapurin Tuula häärii siellä täällä, huolehtii omista ja naapuriperheen asioista, mutta hänen lapsensa, Virve ja Juha, jotka olivat Merin ystäviä, katoavat hekin tavallaan vältellessään Veiniä.

”Virven punainen tukka liehuu jo polulla samaan tahtiin keltaisen aamun kanssa, hänkin on lähtenyt kouluun hyvissä ajoin. Tämä on epätavallista, sillä Virve on yleensä myöhässä joka aamu, lähtee niin viime tipassa, että Tuulan täytyy huutaa Virven perään nopeammat askeleet, ettei tule jälki-istuntoa. — Veini ei saa Virveä kiinni, punainen tukka katoaa kiemuraisen pyörätien ja puiden sekaan, eikä Veinin auta kuin jatkaa koulumatkaansa yksin.”

Meri on läsnä kaikissa tarinan piirtämissä aikalinjoissa. Hänen muistonsa on väkevä ja se on pidettävä hengissä: ”Veini haluaa muistaa kaiken siskosta, ihan kaiken. Ja kertoa sen niin kuin muistaa, jotta kaikki kerrottu tulisi todeksi. Veini haluaa löytää sen kohdan, missä sisko lakkasi olemasta täällä.”

Kivenkerääjät on tragedia. Uskon, että Aristoteles myhäilisi teokselle tyytyväisenä, sillä hän tunnistaisi monisäikeisen juonen, peripetian ja kokisi lopussa katharsiksen. Tekstissä ei ole turhia lauseita, ei täytesanoja, ei pyrkimystä muuhun kuin Veinin totuuden esittämiseen, tosilausetta tosilauseen perään. Niin tosia ne ovat, että ne eivät oikeastaan ole edes sanoja ja sanajonoja, vaan eläviä kuvia jotka ovat merkityksiä täynnä. Arkisten puuhien kuvaukset, tekstiin upotettu dialogi, aistimaailma ja komiikan taju toisaalta elähdyttävät toisaalta viiltävät. On elämän maku, kaikkinensa. Kieli on kuulasta ja läikkyvää kuin tarinan loimilankana kulkeva vesi.

Yksi tarinan kiehtovimpia elementtejä on Veinin suhde vallitsevaan todellisuuteen, joka näyttäytyy ajan eri kerroksissa ja jota on mahdoton kiinnittää johonkin yhteen josta käsin tarinan voi nähdä lineaarisesti. Tarinan aikakäsitys onkin kehämäinen. Se miten Veini elää ja on olemassa Merin kanssa ja ilman Meriä on vailla alkua tai loppua.

Siskon katoaminen on ydin, josta kaikki koettu luikertelee aikasäteinä eri suuntiin ja kohta jo säteet sotkeentuvat toisiinsa ja ovat yhtä aikaa totta. Aika on kuin Veini itse, joka toisinaan on myös kala, otteesta karkaava, muotoaan muuttava, vaikeasti paikallistettavissa. Vallitsee sykähtelevä Veinin aika. Kaikki on sikin sokin. Veini pyrkii rakentamaan ehjää kokonaisuutta käsittämättömästä.

Kaoottista rakennetta ylläpitää kaikkitietävä kertoja, joka aika ajoin ilmaisee olemassaolonsa. Kertoja näkee Veinin sisään ja ulkopuolelle ja senkin mitä Veini ei vielä tiedosta. Kertoja on kuitenkin uskollinen Veinin kokemukselle ja sanoittaa sen. Veinin muistot, ajatukset ja mielikuvat tallentuvat tarkasti.

On mahdotonta kuvata tätä teosta niin, ettei jäisi tunnetta, että on kertonut liian vähän. Aihe on painava, paikoin pakahduttava. Pelottavan ja piinaavan rinnalla läikähtelee toivo, joka tarjoaa suojan ja antaa voimaa. Helppo kirja ei ole. Merin katoaminen ja siihen johtaneet seikat jäävät monelta osin auki, mutta jotain myös selviää ja se on tärkeää. Lukijan syliin jää läjä kysymyksiä.  Ratkaisu saattaa harmittaa jotakuta. Itse ajattelen, että olisi ollut väärin sanoa kaikki, vaikka kertoja olisi sen kaikkitietävässä ominaisuudessaan oikeutetusti voinut tehdä. Silloin tarina ei ehkä kuitenkaan olisi saattanut kasvaa aidoksi ja uskottavuus olisi häiriintynyt.

”Veini kulkee metsien polkuja monta monituista kertaa, menee polvilleen, konttaa ja nuuskii maata, jos vaikka siskon jäljet ilmaantuisivat johonkin kohtaan, jos vaikka pienet littanat eläimet osaisivat kertoa, onko sisko mennyt tästä, milloin ja mihin suuntaan.”

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Heidi Haataja: Ikirouta sulaa (Kustannus Mäntypuro, 2018)

JOTAIN VILPITÖNTÄ

Tunnen olevani tarkkailijana jonkinlaisissa juhlissa lukiessani Heidi Haatajan runokokoelmaa Ikirouta sulaa. Juhlavieraita on, mutta he ovat etäällä runon puhujasta, hälisevät jossakin taustalla. Juhlat ovat ulkona. Vaihtuvissa vuodenajoissa puhuja pysähtyy, kuvaa tuntemuksiaan, itseään suhteessa tiloihin joissa elää, itseään suhteessa muihin ihmisiin, ristiriitojaan. Kuvittelen juhlapaikan veden äärelle. Vesi eri muodoissaan mainitaan useissa kokoelman runoissa, sen puuttumiseen kiinnitän huomiota niissä runoissa, missä sitä ei mainita. Keskeneräisyys, ajatus jostakin kesken kaikkisesta sekä kaiken katoavuus ovat kokoelman laitureita. Niihin runot lipuvat pehmeästi tai kolahtaen, puhujan ohjaamina.

Puhuja on (ajoittain viiltävän) rehellinen ja suorasanainen:

”Kirjoitin ystävästäni runomuotokuvan. // Hän aikoi polttaa sen päästäkseen siitä eroon. // Kutsui runoani koristelluksi small talkiksi. // Analyyttinen lokerointi on yksi tapa polttaa idea.” (kokoelmasta Ikirouta sulaa)

Kokoelman runot ovat tarinallisia ja niukkoja. Ne kuvaavat arkisia hetkiä, jokapäiväisiä asioita ja siinä ohessa kuin varkain jotain muuta, sen itsestään selvän tai näennäisen yksinkertaisen, joka on helppo ohittaa. Runoista saa kiinni, ja jotain vilpitöntä niissä on.

”He purkavat raskasta neulosta / syliini. // Heitä on niin monta. // Kerään kasan ja / mietin mitä teen. / Heitänkö takaisin sotkuisen vyyhdin? // Kannan sen roskiin.” (kokoelmasta Ikirouta sulaa)

Runoilijan edellinen teos ilmestyi kahdeksan vuotta sitten. Esikoisteos Syntymä (julkaistu nimellä Heidi Rundgren, omakustanne 2010) voitti Möllärimestari-kilpailun runokokoelmat-sarjan vuonna 2012. Syntymän runot ovat juurevia, vereviä, konkreettisia ja niissä on paljon kuvallisia yksityiskohtia. Ikirouta sulaa -teoksen runot ovat kevyempiä. Niiden syke on huomattavasti hitaampi ja ilmaisu on pelkistetympää.

”nainen soittaa vanhaa pianoa / toinen istuu sohvalla ja ompelee ristipistotyötä // pistojen rytmi mukautuu musiikin tahtiin // naisten välissä on tyhjä tila / joka sisältää kaiken” (Syntymä)

Esikoisteoksessa runon puheen kohteella on selkeämmät ääriviivat. Ikiroudan runot ovat toteavia ja niiden yleisö on hankalammin hahmoteltavissa. Ehkä puheen kohde on universaali sinä, satunnainen kuka tahansa.

Heidi Haataja on liminkalainen runoilija. Kustannus Mäntypuro on liminkalainen kustantamo.

Käsitöitä, Netflixiä ja HBO:ta

Rakastan (tv-)sarjoja ja olen intohimoinen neuloja ja virkkaaja. On hankala asettua sohvan nurkkaan ilman käsityötä, vaikka silloin tällöin sohvalla on seuraakin. Viime talven ja kevään aikana katsoin koko Good Wife -sarjan ja samalla neuloin aikuiselle pojalleni Red heart soft -akryylilangasta  pehmeän neulepuseron.

Silloin aikoinaan, kun Good Wife tuli televisiosta, en siitä jaksanut innostua, mutta nyt se oli talvipäiviin sopiva seuralainen. Suosikkihahmojani sarjassa ovat sivuhenkilöinä esiintyneet hauskat ja ah niin ihanan dramaattiset Jackie Florrick (Mary Beth Peil), Marissa (Sarah Steele) ja hänen isänsä Eli Gold (Alan Cumming).

Pojan toiveena oli Mercedes Bentzin logo puseron hihaan. Neuloin pienen taskun ja siihen kirjoneuleena logon. Kiinnitin taskun puseroon kun se oli muuten valmis. Logoon löysin ohjeen muistaakseni Pinterestistä. Puseron tein ilman ohjetta.

Jostain syystä valmiit neuleohjeet hyvin harvoin sopivat käsialalleni. Aina ei juuri siihen lankaan, millä olen aikeissa neuloa, löydy kaipaamaani ohjetta. Niinpä välillä valmiita ohjeita joutuu soveltamaan. Yksinkertaisen neulepuseron voi suunnitella itse. Helpointa on neuloa koetilkku, laskea siitä neuletiheys ja neuletiheyttä soveltaen suunnitella työ neuleen saajan mittoihin sopivaksi. Tämän neuleen hihoista tuli alkuun liian pitkät ja leveät. Purin hihat puoliväliin ja neuloin ne uudelleen. Neuleen osat odottivat laatikossa kokoamista kesän ajan. Neuleesta tuli pehmeästi päälle asettuva ja se sopii hyvin omistajalleen.

 

 

 

 

 

Kesällä neuloin eräälle elokuussa syntyneelle vauvalle muutamia vaatekappaleita. HBO:n Big Little Lies ja minisarja Five Days tuli siinä ohessa katsottua.  Molemmat sarjat olivat hyytäviä ja niiden käänteet yllättivät. Five Days jäi pitkäksi aikaa mietityttämään. Sen henkilöhahmoista muutama oli niin sydäntä raastava kaikessa epätäydellisyydessään, herkkyydessään, rehellisyydessään ja inhimillisyydessään, erityisesti Kyle jota Rory Kinnear mestarillisesti esittää, että sarjan tapahtumat ja epäoikeudenmukaisuudet tulivat uniini useana yönä.

Kuvassa Drops Baby Alpaca Silk -langasta neulottu vauvan neuletakki. Lanka oli minulle pettymys. Työn päätteleminen nätisti oli toivotonta. Päätellyt langanpäät jäivät hapsottamaan nurjalle puolelle. Langanpäät eivät suostuneet pysymään piilossa. Liekö turhan liukas lanka… mutta nuttu on pehmeä. Lankaa jäi, joten saatan tehdä siitä jossain vaiheessa itselleni kaulahuivin, jossa hyödynnän langanpäät jollain tapaa enkä yritäkään päätellä niitä piiloon.