Miki Liukkonen: Hiljaisuuden mestari (WSOY, 2019)

Alkuun pieni alustus. Edellisessä blogitekstissäni kerroin, että olen hidas lukija. Se ei ole täysin totta. Usein olen hidas lukija. Hitaus liittyy proosan lukemiseen. Ei. Vielä pitää tarkentaa: romaani tuottaa minulle usein vaikeuksia. Ei kaikki romaanit. Realistiset. Asialliset. Perinteiset. Mitä realistisempaa ja asiallisempaa kerronta on, sen hitaammaksi lukutahtini käy. Lapsena, nuorena ja nuorena aikuisena ahmin kaiken mitä käsiini sain. Toki minulla oli omat suosikkini, mutta lukuvaikeuksia ei ilmennyt. Jossain vaiheessa tilanne muuttui. Ehkä tiedän miksi. Ehkä avaudun siitä joskus.

Lisäksi usein hylkään kirjan kesken lukemisen. Meni kauan ennen kuin saatoin antaa itselleni luvan moiseen. Tuntui, että se on väärin kirjan kirjoittajaa kohtaan. No ei ole. Eihän hän saa edes tietää, ellen sitä julkisesti julista. Aika on arvokasta. Sitä ei kannata käyttää sellaiseen joka ei nappaa tai tuntuu liian epämiellyttävältä, ankealta. En juuri välitä altistaa itseäni tahallani ah niin muodikkaalle (vai joko aalto on ohi?) epämukavuusalueelle. Elämässä on luonnostaan niin paljon epämukavia maastoja ja asioita, että lukiessa en viitsi siihen puskaan rynnätä. Siellä on punkkejakin.

Lukeminen on tärkeä asia. En halua enää ottaa sen suhteen vahingollisia riskejä.  Saattaa nimittäin käydä niin että jään jumiin, jopa vuosiksi, enkä lue oikein mitään. Voi käydä niinkin, etten uskalla enää avata muita kuin tuttuja, moneen kertaan luettuja, kirjoja.

Silloin tällöin jokin teos, useimmiten runoteos, tempaa mukaansa, ja parhaimmillaan tuntuu siltä että minun ja teoksen välille syntyy vuorovaikutus, minä luen sitä ja se lukee minua ja sitten me keskustelemme. Ne ovat yksityisiä keskusteluja. Sellaisia kävin Miki Liukkosen romaanin, Hiljaisuuden mestari, kanssa.

Hiljaisuuden mestari kuuluu siihen kategoriaan kirjoja, joita lukiessa minun on käveltävä. Luin sen yhden päivän aikana puoliväliin, kävellen. (Tavoitteena oli lukea koko romaani päivän aikana, mutta se osoittautui mahdottomaksi tehtäväksi. Tuli kuuma, tajunta harotti,  uni sieppasi.) Toki kävelyn lomassa pysähtelinkin, makustelemaan ja tuumailemaan.

Teoksen maailma ja se maailma jossa kävelin sekoittuivat mystisesti. Sen jälkeen samoilla reiteillä kävellessäni olen palannut teoksen maailmaan, vaikka kirja on jo palautettu kirjastoon.  Ai niin! Unohdin pistää sen uudelleen varaukseen, sillä loppuosaan on palattava. Hetkinen. Noin, nyt se on tehty. Sijaintini varausjonossa on 84, mutta ei se mitään. Lukemisesta siis. Kävelin ja nauroin. Kävelin ja hymähtelin. Kävelin ja itkin. Kävelin ja hykertelin. Miksi? Koska teoksen kieli! Se on herkkua! Teoksen sisältö taas! Taikaa! Itse kerronta on leija, kuumailmapallo. Häilyn siellä ja tässä kuin puiden lehtien varjot ja leikkisä aurinko! Tuntuu kuin en oikeasti kävelisi, vaan leijuisin lempimaailmoissani ja niiden välissä. Kyllähän sinä tiedät. Turhaan selitän.

Rakastan teoksen kielen ja sisällön lisäksi sen tyyliä, joka on kuin ilmava pino linnunpoikasia, laulua, rapisevia askelia, hengitystä ja niiden välissä karheaa palttinaa, harlekiineja ja vaivaiskoivuja, ja rakastan sen vinoa huumoria. En ole koskaan ollut hyvä nauraja. Nyt nauroin, oi että minä nauroin. Ja itkin. Toistan itseäni.

Tartuttuani Hiljaisuuden mestariin pääsin matkalle tuttuun paikkaan, jossa en ole pitkään aikaan käynyt ja johon huomaan kipeästi kaivanneeni: lumoavien, aseista (niitä meillä kaikilla riittää) riisuvien, ravitsevien tarinoiden maailmaan, josta kotiin palattua olo on kuin saunan ja vihdan jälkeen.

Katharsis.

Kokonaisuus painui sieluuni kuin nuppineula tyynyyn. Siellä on ja pysyy.