Anja Lampela: Isän lapsia (Atrain & Nord 2018)

 

Olen hidas lukija. Anja Lampelan romaani Isän lapsia on ollut lukupinnossani pari kuukautta. Se pysäyttää minut muutaman sivun välein. Otan etäisyyttä, luen muuta, ja pohdin muistamista.

Omat muistoni ovat usein kuin sivusilmässä vilahtavia perhosia. En onnistu tarkentamaan katsettani niihin, luomaan niistä ehjiä kokonaisuuksia. Muistoni ovat enimmäkseen välähdyksiä, hetkiä, havaintoja, hajanaisia tiloja, joissa aistit ovat pääosassa. Ne myös kerrostuvat.

Isän lapsia on realistinen kertomus ja yksityiskohtaisten muistojen aarreaitta. Siinä on selkeä aikajana. Tapahtumat etenevät kronologisessa järjestyksessä.

Kertomus pohjautuu tositapahtumiin, kirjailijan lapsuusperheen vaiheisiin vuosina 1939-1963. Alkuun tapahtumat sijoittuvat Rovaniemen Saarenkylään ja myöhemmin Kalajoen Käännänkylään. Perhe muuttaa Rovaniemeltä Kalajoelle vuonna 1942 perheen isän todettua enteellisesti: ”…sota vielä kovenee ja on viisainta muuttaa länsirannikolle”. Kuten jo vuosiluvuista voi päätellä, tarina sijoittuu haastavaan ajanjaksoon. On ensin sota, sitten sodanjälkeinen aika, monista tärkeistä asioista on pulaa, lapsikuolleisuus on suurta, sairaudet ja loiset ovat tavallisia vieraita kodeissa eikä niiltä säästy myöskään perhe Auno.

Arkea ja elämän käänteitä kuvaavat perheen yhdeksän lasta. Jokainen pääsee ääneen. Tarinan aloittavat perheen vanhimmat ja päättävät perheen nuorimmat. Romaanin lukujen otsikot kertovat kuka on äänessä, milloin ja minkä ikäisenä. Otsikot ovat tarpeen. Lasten äänet muistuttavat toisiaan niin paljon, että lukiessa täytyy välillä tarkastaa kuka onkaan kerrontavuorossa. Ehkä kaksi kertojaa olisi riittänyt. Elämäkerrallisessa teoksessa voi olla haasteellisempaa tehdä rajauksia kuin täysin fiktiivisessä tarinassa. Ehkä tuntuisi väärältä karsia näkökulmia, kun kyseessä ovat todelliset henkilöt joiden muistoihin kukin näkökulma perustuu.

Tarinan aloittaa Saara, lapsista vanhin. Hän on lahjakas koulussa ja haluaisi päästä opiskelemaan, mutta se jää haaveeksi. Hänen vastuullaan on paljon kotitöitä ja lastenhoitoa. Häntä kammoksuttavat äidin toistuvat raskaudet. 10-vuotias Saara vuonna 1941: ”Keväällä huomasin, ettei pyykissä ollut äidin verisiä rättejä ja arvasin, että se taas odotti vauvaa. Suutuin aivan kauheasti. Huusin, että hullujako te olette, kun aina vain lisää lapsia teette. Meitä on jo ihan tarpeeksi, ja uusi sota saattaa syttyä minä päivänä tahansa. Äiti pyyhki kyyneleitä, ja isä vihastui ja antoi minulle sellaisen selkäsaunan, että jäljet näkyivät monta päivää. Kun vielä illalla mökötin, äiti yritti lohduttaa, ettei isä pieksäisi, jos ei sota olisi mennyt sen hermoon.”

Kieli on sujuvaa, kaunista ja moitteetonta. Kerronta on tiivistä. Lukiessa kaipaan tekstiin enemmän kohtauksia ja dialogia, ilmaa. Ei tarinasta silti tapahtumia puutu. Monenlaisia käänteitä ja onnettomia tilanteita lapset saavat nähdä ja kokea. He ovat pikkuvanhoja, käteviä, kekseliäitä ja, sydäntä raastavasti, aika lailla alati vaarassa.

Tutuimmiksi ja elävimmiksi hahmoiksi minulle tulevat Saara ja Anja. Saara aloittaa tarinan. Tarina päättyy Anjan juhlapäivään. Heissä on räikeimmin havaittavissa se kuinka lasten syntymäjärjestys, syntymäaika ja kasvupaikka vaikuttavat saman perheen lasten kohtaloihin niin perheen sisällä kuin myöhemmin aikuisuuden kynnyksellä. Nämä havainnot ovat raastavia, kuten myös ne, joissa lapsi kokee olevansa vääränlainen.

12-vuotias Anja, oppikoululainen, vuonna 1955: ”Minusta tuntuu, etten kuulu mihinkään perheeseen eikä minulla ole edes omaa nimeä. Kortteerissa minua on alettu sanomaan Anuksi, koska niitten yläkerrassa asuu nuori pariskunta, ja sen naisen nimi on Anja. Meitä Anjoja on liikaa. Joka paikassa.”

Lampelan teoksen arvo on kuvatuissa tapahtumissa ja niiden yksityiskohdissa, ennen kaikkea lapsen näkökulmassa ja asemassa perheessä ja yhteiskunnassa sodan ja sodanjälkeisenä aikana. Samankaltaiset kertomukset ovat tuttuja ikäryhmälleni, meille keski-ikäisille. Olemme kuulleet tuosta ajasta tarinoita vanhemmiltamme ja isovanhemmiltamme. Ajan kuluessa muistot ohenevat, tarttumapinta katoaa, eläytyminen hankaloituu. Onneksi on taide!

Kirjailija Anja Lampelasta ja hänen teoksistaan osoitteessa anjalampela.com

 

Minna Mikkonen: Kivenkerääjät (Minerva, 2015)

Minulla oli muinoin blogi, jonka päädyin poistamaan. Jäi harmittamaan muutama juttu, joita en hoksannut tallentaa koneelleni ennen blogin poistoa. Kesällä löysin ulkoiselta kovalevyltä yhden, jonka luulin iäksi kadonneen. Teksti käsittelee Minna Mikkosen esikoisromaania Kivenkerääjät. Kyseessä on romaani, joka kuuluu kategoriaan “Näitä kirjoja en unohda koskaan”. En ole varma onko tämä teksti se viimeinen versio jonka julkaisin taannoin blogissa, todennäköisesti ei. Julkaisen jutun siinä muodossa, kuin sen löysin, vaikka houkutus muokata sitä hieman on suuri:

Kuusivuotiaan Veinin isosisko Meri on kadonnut. Sisko olisi syksyllä mennyt yhdeksännelle luokalle. Jotain on tapahtunut. Veini ei käsitä mitä, mutta hän haluaa tietää ja ennen kaikkea hän haluaa muistaa kaiken, jokaisen yksityiskohdan siskosta. Hän tekee tutkimuksiaan ja kirjaa tosiasiat sinikantiseen vihkoonsa.

Veinin elämänpiiri on pieni. Siihen kuuluvat oman perheen lisäksi naapuriperhe sekä muutama sukulainen. Arkinen toiminta-alue ei ole suuren suuri sekään: kotipiha, metsä ja Mutalammikko jonne ei saisi mennä sekä mummolan ympäristö. Veinin sisäinen maailma sen sijaan on valtaisa. Se on aarre, kokonainen maailmankuva.

”Jos haluaa aloittaa alusta ja kertoa asiat niin kuin ne olivat ennen, on tiedettävä, mitä oli aivan alussa, ennen mitään muuta. / Alkujen alussa oli Meri. Siis ennen kaikkia salaisuuksia, ajatuksia, paikkoja, ennen ihmisiä tai puheita. Meri peitti kaiken mikä oli…”

Veinin vanhemmat katoavat hekin. Isä sulkeutuu varastoon. Masennukseen ja hermoromahduksiin taipuvainen äiti vajoaa yhä uudestaan syvälle peittokasan alle. Naapurin Tuula häärii siellä täällä, huolehtii omista ja naapuriperheen asioista, mutta hänen lapsensa, Virve ja Juha, jotka olivat Merin ystäviä, katoavat hekin tavallaan vältellessään Veiniä.

”Virven punainen tukka liehuu jo polulla samaan tahtiin keltaisen aamun kanssa, hänkin on lähtenyt kouluun hyvissä ajoin. Tämä on epätavallista, sillä Virve on yleensä myöhässä joka aamu, lähtee niin viime tipassa, että Tuulan täytyy huutaa Virven perään nopeammat askeleet, ettei tule jälki-istuntoa. — Veini ei saa Virveä kiinni, punainen tukka katoaa kiemuraisen pyörätien ja puiden sekaan, eikä Veinin auta kuin jatkaa koulumatkaansa yksin.”

Meri on läsnä kaikissa tarinan piirtämissä aikalinjoissa. Hänen muistonsa on väkevä ja se on pidettävä hengissä: ”Veini haluaa muistaa kaiken siskosta, ihan kaiken. Ja kertoa sen niin kuin muistaa, jotta kaikki kerrottu tulisi todeksi. Veini haluaa löytää sen kohdan, missä sisko lakkasi olemasta täällä.”

Kivenkerääjät on tragedia. Uskon, että Aristoteles myhäilisi teokselle tyytyväisenä, sillä hän tunnistaisi monisäikeisen juonen, peripetian ja kokisi lopussa katharsiksen. Tekstissä ei ole turhia lauseita, ei täytesanoja, ei pyrkimystä muuhun kuin Veinin totuuden esittämiseen, tosilausetta tosilauseen perään. Niin tosia ne ovat, että ne eivät oikeastaan ole edes sanoja ja sanajonoja, vaan eläviä kuvia jotka ovat merkityksiä täynnä. Arkisten puuhien kuvaukset, tekstiin upotettu dialogi, aistimaailma ja komiikan taju toisaalta elähdyttävät toisaalta viiltävät. On elämän maku, kaikkinensa. Kieli on kuulasta ja läikkyvää kuin tarinan loimilankana kulkeva vesi.

Yksi tarinan kiehtovimpia elementtejä on Veinin suhde vallitsevaan todellisuuteen, joka näyttäytyy ajan eri kerroksissa ja jota on mahdoton kiinnittää johonkin yhteen josta käsin tarinan voi nähdä lineaarisesti. Tarinan aikakäsitys onkin kehämäinen. Se miten Veini elää ja on olemassa Merin kanssa ja ilman Meriä on vailla alkua tai loppua.

Siskon katoaminen on ydin, josta kaikki koettu luikertelee aikasäteinä eri suuntiin ja kohta jo säteet sotkeentuvat toisiinsa ja ovat yhtä aikaa totta. Aika on kuin Veini itse, joka toisinaan on myös kala, otteesta karkaava, muotoaan muuttava, vaikeasti paikallistettavissa. Vallitsee sykähtelevä Veinin aika. Kaikki on sikin sokin. Veini pyrkii rakentamaan ehjää kokonaisuutta käsittämättömästä.

Kaoottista rakennetta ylläpitää kaikkitietävä kertoja, joka aika ajoin ilmaisee olemassaolonsa. Kertoja näkee Veinin sisään ja ulkopuolelle ja senkin mitä Veini ei vielä tiedosta. Kertoja on kuitenkin uskollinen Veinin kokemukselle ja sanoittaa sen. Veinin muistot, ajatukset ja mielikuvat tallentuvat tarkasti.

On mahdotonta kuvata tätä teosta niin, ettei jäisi tunnetta, että on kertonut liian vähän. Aihe on painava, paikoin pakahduttava. Pelottavan ja piinaavan rinnalla läikähtelee toivo, joka tarjoaa suojan ja antaa voimaa. Helppo kirja ei ole. Merin katoaminen ja siihen johtaneet seikat jäävät monelta osin auki, mutta jotain myös selviää ja se on tärkeää. Lukijan syliin jää läjä kysymyksiä.  Ratkaisu saattaa harmittaa jotakuta. Itse ajattelen, että olisi ollut väärin sanoa kaikki, vaikka kertoja olisi sen kaikkitietävässä ominaisuudessaan oikeutetusti voinut tehdä. Silloin tarina ei ehkä kuitenkaan olisi saattanut kasvaa aidoksi ja uskottavuus olisi häiriintynyt.

”Veini kulkee metsien polkuja monta monituista kertaa, menee polvilleen, konttaa ja nuuskii maata, jos vaikka siskon jäljet ilmaantuisivat johonkin kohtaan, jos vaikka pienet littanat eläimet osaisivat kertoa, onko sisko mennyt tästä, milloin ja mihin suuntaan.”

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Heidi Haataja: Ikirouta sulaa (Kustannus Mäntypuro, 2018)

JOTAIN VILPITÖNTÄ

Tunnen olevani tarkkailijana jonkinlaisissa juhlissa lukiessani Heidi Haatajan runokokoelmaa Ikirouta sulaa. Juhlavieraita on, mutta he ovat etäällä runon puhujasta, hälisevät jossakin taustalla. Juhlat ovat ulkona. Vaihtuvissa vuodenajoissa puhuja pysähtyy, kuvaa tuntemuksiaan, itseään suhteessa tiloihin joissa elää, itseään suhteessa muihin ihmisiin, ristiriitojaan. Kuvittelen juhlapaikan veden äärelle. Vesi eri muodoissaan mainitaan useissa kokoelman runoissa, sen puuttumiseen kiinnitän huomiota niissä runoissa, missä sitä ei mainita. Keskeneräisyys, ajatus jostakin kesken kaikkisesta sekä kaiken katoavuus ovat kokoelman laitureita. Niihin runot lipuvat pehmeästi tai kolahtaen, puhujan ohjaamina.

Puhuja on (ajoittain viiltävän) rehellinen ja suorasanainen:

”Kirjoitin ystävästäni runomuotokuvan. // Hän aikoi polttaa sen päästäkseen siitä eroon. // Kutsui runoani koristelluksi small talkiksi. // Analyyttinen lokerointi on yksi tapa polttaa idea.” (kokoelmasta Ikirouta sulaa)

Kokoelman runot ovat tarinallisia ja niukkoja. Ne kuvaavat arkisia hetkiä, jokapäiväisiä asioita ja siinä ohessa kuin varkain jotain muuta, sen itsestään selvän tai näennäisen yksinkertaisen, joka on helppo ohittaa. Runoista saa kiinni, ja jotain vilpitöntä niissä on.

”He purkavat raskasta neulosta / syliini. // Heitä on niin monta. // Kerään kasan ja / mietin mitä teen. / Heitänkö takaisin sotkuisen vyyhdin? // Kannan sen roskiin.” (kokoelmasta Ikirouta sulaa)

Runoilijan edellinen teos ilmestyi kahdeksan vuotta sitten. Esikoisteos Syntymä (julkaistu nimellä Heidi Rundgren, omakustanne 2010) voitti Möllärimestari-kilpailun runokokoelmat-sarjan vuonna 2012. Syntymän runot ovat juurevia, vereviä, konkreettisia ja niissä on paljon kuvallisia yksityiskohtia. Ikirouta sulaa -teoksen runot ovat kevyempiä. Niiden syke on huomattavasti hitaampi ja ilmaisu on pelkistetympää.

”nainen soittaa vanhaa pianoa / toinen istuu sohvalla ja ompelee ristipistotyötä // pistojen rytmi mukautuu musiikin tahtiin // naisten välissä on tyhjä tila / joka sisältää kaiken” (Syntymä)

Esikoisteoksessa runon puheen kohteella on selkeämmät ääriviivat. Ikiroudan runot ovat toteavia ja niiden yleisö on hankalammin hahmoteltavissa. Ehkä puheen kohde on universaali sinä, satunnainen kuka tahansa.

Heidi Haataja on liminkalainen runoilija. Kustannus Mäntypuro on liminkalainen kustantamo.