Miki Liukkonen: Hiljaisuuden mestari (WSOY, 2019)

Alkuun pieni alustus. Edellisessä blogitekstissäni kerroin, että olen hidas lukija. Se ei ole täysin totta. Usein olen hidas lukija. Hitaus liittyy proosan lukemiseen. Ei. Vielä pitää tarkentaa: romaani tuottaa minulle usein vaikeuksia. Ei kaikki romaanit. Realistiset. Asialliset. Perinteiset. Mitä realistisempaa ja asiallisempaa kerronta on, sen hitaammaksi lukutahtini käy. Lapsena, nuorena ja nuorena aikuisena ahmin kaiken mitä käsiini sain. Toki minulla oli omat suosikkini, mutta lukuvaikeuksia ei ilmennyt. Jossain vaiheessa tilanne muuttui. Ehkä tiedän miksi. Ehkä avaudun siitä joskus.

Lisäksi usein hylkään kirjan kesken lukemisen. Meni kauan ennen kuin saatoin antaa itselleni luvan moiseen. Tuntui, että se on väärin kirjan kirjoittajaa kohtaan. No ei ole. Eihän hän saa edes tietää, ellen sitä julkisesti julista. Aika on arvokasta. Sitä ei kannata käyttää sellaiseen joka ei nappaa tai tuntuu liian epämiellyttävältä, ankealta. En juuri välitä altistaa itseäni tahallani ah niin muodikkaalle (vai joko aalto on ohi?) epämukavuusalueelle. Elämässä on luonnostaan niin paljon epämukavia maastoja ja asioita, että lukiessa en viitsi siihen puskaan rynnätä. Siellä on punkkejakin.

Lukeminen on tärkeä asia. En halua enää ottaa sen suhteen vahingollisia riskejä.  Saattaa nimittäin käydä niin että jään jumiin, jopa vuosiksi, enkä lue oikein mitään. Voi käydä niinkin, etten uskalla enää avata muita kuin tuttuja, moneen kertaan luettuja, kirjoja.

Silloin tällöin jokin teos, useimmiten runoteos, tempaa mukaansa, ja parhaimmillaan tuntuu siltä että minun ja teoksen välille syntyy vuorovaikutus, minä luen sitä ja se lukee minua ja sitten me keskustelemme. Ne ovat yksityisiä keskusteluja. Sellaisia kävin Miki Liukkosen romaanin, Hiljaisuuden mestari, kanssa.

Hiljaisuuden mestari kuuluu siihen kategoriaan kirjoja, joita lukiessa minun on käveltävä. Luin sen yhden päivän aikana puoliväliin, kävellen. (Tavoitteena oli lukea koko romaani päivän aikana, mutta se osoittautui mahdottomaksi tehtäväksi. Tuli kuuma, tajunta harotti,  uni sieppasi.) Toki kävelyn lomassa pysähtelinkin, makustelemaan ja tuumailemaan.

Teoksen maailma ja se maailma jossa kävelin sekoittuivat mystisesti. Sen jälkeen samoilla reiteillä kävellessäni olen palannut teoksen maailmaan, vaikka kirja on jo palautettu kirjastoon.  Ai niin! Unohdin pistää sen uudelleen varaukseen, sillä loppuosaan on palattava. Hetkinen. Noin, nyt se on tehty. Sijaintini varausjonossa on 84, mutta ei se mitään. Lukemisesta siis. Kävelin ja nauroin. Kävelin ja hymähtelin. Kävelin ja itkin. Kävelin ja hykertelin. Miksi? Koska teoksen kieli! Se on herkkua! Teoksen sisältö taas! Taikaa! Itse kerronta on leija, kuumailmapallo. Häilyn siellä ja tässä kuin puiden lehtien varjot ja leikkisä aurinko! Tuntuu kuin en oikeasti kävelisi, vaan leijuisin lempimaailmoissani ja niiden välissä. Kyllähän sinä tiedät. Turhaan selitän.

Rakastan teoksen kielen ja sisällön lisäksi sen tyyliä, joka on kuin ilmava pino linnunpoikasia, laulua, rapisevia askelia, hengitystä ja niiden välissä karheaa palttinaa, harlekiineja ja vaivaiskoivuja, ja rakastan sen vinoa huumoria. En ole koskaan ollut hyvä nauraja. Nyt nauroin, oi että minä nauroin. Ja itkin. Toistan itseäni.

Tartuttuani Hiljaisuuden mestariin pääsin matkalle tuttuun paikkaan, jossa en ole pitkään aikaan käynyt ja johon huomaan kipeästi kaivanneeni: lumoavien, aseista (niitä meillä kaikilla riittää) riisuvien, ravitsevien tarinoiden maailmaan, josta kotiin palattua olo on kuin saunan ja vihdan jälkeen.

Katharsis.

Kokonaisuus painui sieluuni kuin nuppineula tyynyyn. Siellä on ja pysyy.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Taidenäyttely

Tammikuussa minulla oli elämäni ensimmäinen taidenäyttely. Töitäni oli esillä Tyrnävän Myllykirjaston näyttelytilassa. Esillä oli maalauksia, piirroksia ja valokuvia sekä muutama keramiikkaveistos.

Näiden töiden aihioina ovat olleet muutokset liitännäisineen. Näyttelyn teema oli pitsi. Pitsissä minua kiehtoo sen harhaan johtava ulkoasu ja symboliikka, maku ja sointu. Pitsi on haurasta. Pitsi on lujaa.

Näyttelyyn valkoitui töitä vuosilta 2011-2018.

Alla kuvia näyttelystä:



 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Käsitöitä, Netflixiä ja HBO:ta

Rakastan (tv-)sarjoja ja olen intohimoinen neuloja ja virkkaaja. On hankala asettua sohvan nurkkaan ilman käsityötä, vaikka silloin tällöin sohvalla on seuraakin. Viime talven ja kevään aikana katsoin koko Good Wife -sarjan ja samalla neuloin aikuiselle pojalleni Red heart soft -akryylilangasta  pehmeän neulepuseron.

Silloin aikoinaan, kun Good Wife tuli televisiosta, en siitä jaksanut innostua, mutta nyt se oli talvipäiviin sopiva seuralainen. Suosikkihahmojani sarjassa ovat sivuhenkilöinä esiintyneet hauskat ja ah niin ihanan dramaattiset Jackie Florrick (Mary Beth Peil), Marissa (Sarah Steele) ja hänen isänsä Eli Gold (Alan Cumming).

Pojan toiveena oli Mercedes Bentzin logo puseron hihaan. Neuloin pienen taskun ja siihen kirjoneuleena logon. Kiinnitin taskun puseroon kun se oli muuten valmis. Logoon löysin ohjeen muistaakseni Pinterestistä. Puseron tein ilman ohjetta.

Jostain syystä valmiit neuleohjeet hyvin harvoin sopivat käsialalleni. Aina ei juuri siihen lankaan, millä olen aikeissa neuloa, löydy kaipaamaani ohjetta. Niinpä välillä valmiita ohjeita joutuu soveltamaan. Yksinkertaisen neulepuseron voi suunnitella itse. Helpointa on neuloa koetilkku, laskea siitä neuletiheys ja neuletiheyttä soveltaen suunnitella työ neuleen saajan mittoihin sopivaksi. Tämän neuleen hihoista tuli alkuun liian pitkät ja leveät. Purin hihat puoliväliin ja neuloin ne uudelleen. Neuleen osat odottivat laatikossa kokoamista kesän ajan. Neuleesta tuli pehmeästi päälle asettuva ja se sopii hyvin omistajalleen.

 

 

 

 

 

Kesällä neuloin eräälle elokuussa syntyneelle vauvalle muutamia vaatekappaleita. HBO:n Big Little Lies ja minisarja Five Days tuli siinä ohessa katsottua.  Molemmat sarjat olivat hyytäviä ja niiden käänteet yllättivät. Five Days jäi pitkäksi aikaa mietityttämään. Sen henkilöhahmoista muutama oli niin sydäntä raastava kaikessa epätäydellisyydessään, herkkyydessään, rehellisyydessään ja inhimillisyydessään, erityisesti Kyle jota Rory Kinnear mestarillisesti esittää, että sarjan tapahtumat ja epäoikeudenmukaisuudet tulivat uniini useana yönä.

Kuvassa Drops Baby Alpaca Silk -langasta neulottu vauvan neuletakki. Lanka oli minulle pettymys. Työn päätteleminen nätisti oli toivotonta. Päätellyt langanpäät jäivät hapsottamaan nurjalle puolelle. Langanpäät eivät suostuneet pysymään piilossa. Liekö turhan liukas lanka… mutta nuttu on pehmeä. Lankaa jäi, joten saatan tehdä siitä jossain vaiheessa itselleni kaulahuivin, jossa hyödynnän langanpäät jollain tapaa enkä yritäkään päätellä niitä piiloon.