Anja Lampela: Isän lapsia (Atrain & Nord 2018)

 

Olen hidas lukija. Anja Lampelan romaani Isän lapsia on ollut lukupinnossani pari kuukautta. Se pysäyttää minut muutaman sivun välein. Otan etäisyyttä, luen muuta, ja pohdin muistamista.

Omat muistoni ovat usein kuin sivusilmässä vilahtavia perhosia. En onnistu tarkentamaan katsettani niihin, luomaan niistä ehjiä kokonaisuuksia. Muistoni ovat enimmäkseen välähdyksiä, hetkiä, havaintoja, hajanaisia tiloja, joissa aistit ovat pääosassa. Ne myös kerrostuvat.

Isän lapsia on realistinen kertomus ja yksityiskohtaisten muistojen aarreaitta. Siinä on selkeä aikajana. Tapahtumat etenevät kronologisessa järjestyksessä.

Kertomus pohjautuu tositapahtumiin, kirjailijan lapsuusperheen vaiheisiin vuosina 1939-1963. Alkuun tapahtumat sijoittuvat Rovaniemen Saarenkylään ja myöhemmin Kalajoen Käännänkylään. Perhe muuttaa Rovaniemeltä Kalajoelle vuonna 1942 perheen isän todettua enteellisesti: ”…sota vielä kovenee ja on viisainta muuttaa länsirannikolle”. Kuten jo vuosiluvuista voi päätellä, tarina sijoittuu haastavaan ajanjaksoon. On ensin sota, sitten sodanjälkeinen aika, monista tärkeistä asioista on pulaa, lapsikuolleisuus on suurta, sairaudet ja loiset ovat tavallisia vieraita kodeissa eikä niiltä säästy myöskään perhe Auno.

Arkea ja elämän käänteitä kuvaavat perheen yhdeksän lasta. Jokainen pääsee ääneen. Tarinan aloittavat perheen vanhimmat ja päättävät perheen nuorimmat. Romaanin lukujen otsikot kertovat kuka on äänessä, milloin ja minkä ikäisenä. Otsikot ovat tarpeen. Lasten äänet muistuttavat toisiaan niin paljon, että lukiessa täytyy välillä tarkastaa kuka onkaan kerrontavuorossa. Ehkä kaksi kertojaa olisi riittänyt. Elämäkerrallisessa teoksessa voi olla haasteellisempaa tehdä rajauksia kuin täysin fiktiivisessä tarinassa. Ehkä tuntuisi väärältä karsia näkökulmia, kun kyseessä ovat todelliset henkilöt joiden muistoihin kukin näkökulma perustuu.

Tarinan aloittaa Saara, lapsista vanhin. Hän on lahjakas koulussa ja haluaisi päästä opiskelemaan, mutta se jää haaveeksi. Hänen vastuullaan on paljon kotitöitä ja lastenhoitoa. Häntä kammoksuttavat äidin toistuvat raskaudet. 10-vuotias Saara vuonna 1941: ”Keväällä huomasin, ettei pyykissä ollut äidin verisiä rättejä ja arvasin, että se taas odotti vauvaa. Suutuin aivan kauheasti. Huusin, että hullujako te olette, kun aina vain lisää lapsia teette. Meitä on jo ihan tarpeeksi, ja uusi sota saattaa syttyä minä päivänä tahansa. Äiti pyyhki kyyneleitä, ja isä vihastui ja antoi minulle sellaisen selkäsaunan, että jäljet näkyivät monta päivää. Kun vielä illalla mökötin, äiti yritti lohduttaa, ettei isä pieksäisi, jos ei sota olisi mennyt sen hermoon.”

Kieli on sujuvaa, kaunista ja moitteetonta. Kerronta on tiivistä. Lukiessa kaipaan tekstiin enemmän kohtauksia ja dialogia, ilmaa. Ei tarinasta silti tapahtumia puutu. Monenlaisia käänteitä ja onnettomia tilanteita lapset saavat nähdä ja kokea. He ovat pikkuvanhoja, käteviä, kekseliäitä ja, sydäntä raastavasti, aika lailla alati vaarassa.

Tutuimmiksi ja elävimmiksi hahmoiksi minulle tulevat Saara ja Anja. Saara aloittaa tarinan. Tarina päättyy Anjan juhlapäivään. Heissä on räikeimmin havaittavissa se kuinka lasten syntymäjärjestys, syntymäaika ja kasvupaikka vaikuttavat saman perheen lasten kohtaloihin niin perheen sisällä kuin myöhemmin aikuisuuden kynnyksellä. Nämä havainnot ovat raastavia, kuten myös ne, joissa lapsi kokee olevansa vääränlainen.

12-vuotias Anja, oppikoululainen, vuonna 1955: ”Minusta tuntuu, etten kuulu mihinkään perheeseen eikä minulla ole edes omaa nimeä. Kortteerissa minua on alettu sanomaan Anuksi, koska niitten yläkerrassa asuu nuori pariskunta, ja sen naisen nimi on Anja. Meitä Anjoja on liikaa. Joka paikassa.”

Lampelan teoksen arvo on kuvatuissa tapahtumissa ja niiden yksityiskohdissa, ennen kaikkea lapsen näkökulmassa ja asemassa perheessä ja yhteiskunnassa sodan ja sodanjälkeisenä aikana. Samankaltaiset kertomukset ovat tuttuja ikäryhmälleni, meille keski-ikäisille. Olemme kuulleet tuosta ajasta tarinoita vanhemmiltamme ja isovanhemmiltamme. Ajan kuluessa muistot ohenevat, tarttumapinta katoaa, eläytyminen hankaloituu. Onneksi on taide!

Kirjailija Anja Lampelasta ja hänen teoksistaan osoitteessa anjalampela.com

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *