Minna Mikkonen: Kivenkerääjät (Minerva, 2015)

Minulla oli muinoin blogi, jonka päädyin poistamaan. Jäi harmittamaan muutama juttu, joita en hoksannut tallentaa koneelleni ennen blogin poistoa. Kesällä löysin ulkoiselta kovalevyltä yhden, jonka luulin iäksi kadonneen. Teksti käsittelee Minna Mikkosen esikoisromaania Kivenkerääjät. Kyseessä on romaani, joka kuuluu kategoriaan “Näitä kirjoja en unohda koskaan”. En ole varma onko tämä teksti se viimeinen versio jonka julkaisin taannoin blogissa, todennäköisesti ei. Julkaisen jutun siinä muodossa, kuin sen löysin, vaikka houkutus muokata sitä hieman on suuri:

Kuusivuotiaan Veinin isosisko Meri on kadonnut. Sisko olisi syksyllä mennyt yhdeksännelle luokalle. Jotain on tapahtunut. Veini ei käsitä mitä, mutta hän haluaa tietää ja ennen kaikkea hän haluaa muistaa kaiken, jokaisen yksityiskohdan siskosta. Hän tekee tutkimuksiaan ja kirjaa tosiasiat sinikantiseen vihkoonsa.

Veinin elämänpiiri on pieni. Siihen kuuluvat oman perheen lisäksi naapuriperhe sekä muutama sukulainen. Arkinen toiminta-alue ei ole suuren suuri sekään: kotipiha, metsä ja Mutalammikko jonne ei saisi mennä sekä mummolan ympäristö. Veinin sisäinen maailma sen sijaan on valtaisa. Se on aarre, kokonainen maailmankuva.

”Jos haluaa aloittaa alusta ja kertoa asiat niin kuin ne olivat ennen, on tiedettävä, mitä oli aivan alussa, ennen mitään muuta. / Alkujen alussa oli Meri. Siis ennen kaikkia salaisuuksia, ajatuksia, paikkoja, ennen ihmisiä tai puheita. Meri peitti kaiken mikä oli…”

Veinin vanhemmat katoavat hekin. Isä sulkeutuu varastoon. Masennukseen ja hermoromahduksiin taipuvainen äiti vajoaa yhä uudestaan syvälle peittokasan alle. Naapurin Tuula häärii siellä täällä, huolehtii omista ja naapuriperheen asioista, mutta hänen lapsensa, Virve ja Juha, jotka olivat Merin ystäviä, katoavat hekin tavallaan vältellessään Veiniä.

”Virven punainen tukka liehuu jo polulla samaan tahtiin keltaisen aamun kanssa, hänkin on lähtenyt kouluun hyvissä ajoin. Tämä on epätavallista, sillä Virve on yleensä myöhässä joka aamu, lähtee niin viime tipassa, että Tuulan täytyy huutaa Virven perään nopeammat askeleet, ettei tule jälki-istuntoa. — Veini ei saa Virveä kiinni, punainen tukka katoaa kiemuraisen pyörätien ja puiden sekaan, eikä Veinin auta kuin jatkaa koulumatkaansa yksin.”

Meri on läsnä kaikissa tarinan piirtämissä aikalinjoissa. Hänen muistonsa on väkevä ja se on pidettävä hengissä: ”Veini haluaa muistaa kaiken siskosta, ihan kaiken. Ja kertoa sen niin kuin muistaa, jotta kaikki kerrottu tulisi todeksi. Veini haluaa löytää sen kohdan, missä sisko lakkasi olemasta täällä.”

Kivenkerääjät on tragedia. Uskon, että Aristoteles myhäilisi teokselle tyytyväisenä, sillä hän tunnistaisi monisäikeisen juonen, peripetian ja kokisi lopussa katharsiksen. Tekstissä ei ole turhia lauseita, ei täytesanoja, ei pyrkimystä muuhun kuin Veinin totuuden esittämiseen, tosilausetta tosilauseen perään. Niin tosia ne ovat, että ne eivät oikeastaan ole edes sanoja ja sanajonoja, vaan eläviä kuvia jotka ovat merkityksiä täynnä. Arkisten puuhien kuvaukset, tekstiin upotettu dialogi, aistimaailma ja komiikan taju toisaalta elähdyttävät toisaalta viiltävät. On elämän maku, kaikkinensa. Kieli on kuulasta ja läikkyvää kuin tarinan loimilankana kulkeva vesi.

Yksi tarinan kiehtovimpia elementtejä on Veinin suhde vallitsevaan todellisuuteen, joka näyttäytyy ajan eri kerroksissa ja jota on mahdoton kiinnittää johonkin yhteen josta käsin tarinan voi nähdä lineaarisesti. Tarinan aikakäsitys onkin kehämäinen. Se miten Veini elää ja on olemassa Merin kanssa ja ilman Meriä on vailla alkua tai loppua.

Siskon katoaminen on ydin, josta kaikki koettu luikertelee aikasäteinä eri suuntiin ja kohta jo säteet sotkeentuvat toisiinsa ja ovat yhtä aikaa totta. Aika on kuin Veini itse, joka toisinaan on myös kala, otteesta karkaava, muotoaan muuttava, vaikeasti paikallistettavissa. Vallitsee sykähtelevä Veinin aika. Kaikki on sikin sokin. Veini pyrkii rakentamaan ehjää kokonaisuutta käsittämättömästä.

Kaoottista rakennetta ylläpitää kaikkitietävä kertoja, joka aika ajoin ilmaisee olemassaolonsa. Kertoja näkee Veinin sisään ja ulkopuolelle ja senkin mitä Veini ei vielä tiedosta. Kertoja on kuitenkin uskollinen Veinin kokemukselle ja sanoittaa sen. Veinin muistot, ajatukset ja mielikuvat tallentuvat tarkasti.

On mahdotonta kuvata tätä teosta niin, ettei jäisi tunnetta, että on kertonut liian vähän. Aihe on painava, paikoin pakahduttava. Pelottavan ja piinaavan rinnalla läikähtelee toivo, joka tarjoaa suojan ja antaa voimaa. Helppo kirja ei ole. Merin katoaminen ja siihen johtaneet seikat jäävät monelta osin auki, mutta jotain myös selviää ja se on tärkeää. Lukijan syliin jää läjä kysymyksiä.  Ratkaisu saattaa harmittaa jotakuta. Itse ajattelen, että olisi ollut väärin sanoa kaikki, vaikka kertoja olisi sen kaikkitietävässä ominaisuudessaan oikeutetusti voinut tehdä. Silloin tarina ei ehkä kuitenkaan olisi saattanut kasvaa aidoksi ja uskottavuus olisi häiriintynyt.

”Veini kulkee metsien polkuja monta monituista kertaa, menee polvilleen, konttaa ja nuuskii maata, jos vaikka siskon jäljet ilmaantuisivat johonkin kohtaan, jos vaikka pienet littanat eläimet osaisivat kertoa, onko sisko mennyt tästä, milloin ja mihin suuntaan.”

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

One Reply to “Minna Mikkonen: Kivenkerääjät (Minerva, 2015)”

  1. Täysin yllttövä ja vivahdeikas teod. Kieli kuulasta ja kaunista. Tämä on kirja, jonka luen uudestaan myöhemmin Jäi mieleen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *